Ensimmäinen luukku auki

Niin se vaan tuli, joulukuu.
Ahdistaa. Joulu tursuaa jo ovista ja ikkunoista, korvista puhumattakaan. Ahdistaa se että täytyy koristella, kuunnella kaupassa joululauluja. Täytyisi repiä jostain lahjoihin rahaa. En hirveästi ostele lahjoja, lähinnä perheelle ja muutamille ystäville. Kortit postitan. Hitto, nekin pitää postittaa pian! Ärh!

Tein eilen kirpputorilöytöjä, kun sain pikkuisen rahaa. Ostin ihanat pitkävartiset korkokengät ja niihin sopivan hameen. Se piristi minua todella paljon <3 Harvoin löydän kerralla asukokonaisuuksia. Täytyy tänään etsiä asuun sopiva paita ja laukku kaappien uumenista niin on sitten valmiina yksi asuvaihtoehto. :)

Kämpillä (kotona?) menee ihan hyvin. Samanlaista kun normaalisti.
Toissayönä iski hirveä ahdistuskohtaus ja piti alkaa papereita lueskelemaan ja siivoamaan keittiötä, puoli kahden aikaan yöllä. Meinasin kuolla sänkyyn. Kuristava tunne kurkussa, heikotus, oksetus ja pelko. Kylmät väreet ja tärinä. Aivan hirveää.
Otin eilen illalla yhden rauhoittavan ja uni tuli pian, onneksi. Tänään heräsin aika pirteänä, tosin uni olisi vielä maistunut. Taidan ottaa napin taas tänä iltana.

Tässä tämän tilanteen päällä ollessa, tai siis vähän sen jälkeen kun se on rauhoittunut, olen alkanut miettiä syitä, miksi meillä menee niin kuin menee. Tai oikeastaan olen ajatellut kaikkea sitä miksi poismuuttaminen on sitten se parempi ratkaisu. Siis sen lisäksi etten saa turpaani.
No, yksi asia on siivous.
Okei, kyllä Jii siivoaa kun pyytää (ja joskus patistaa/käskee) muutaman kerran. Mutta aina, ihan aina kun mä sanon että täytyy siivota, tulee joku "vastahan sitä siivottiin" tai "no mitä täällä täytyy siivota?". Imuroida, pestä lattiat koiran kuratassuista, Ässän lelulaatikosta ottaa roskat pois, pestä pyykkiä, siivota keittiö, pyyhkiä tasot ja pistää astiat koneeseen. Ei se nyt ole niin vaikeaa...?
Hermostuminen.
Joo, se on toinen asia. Minä, niinkuin moni muukin varmasti hermostuu joskus. Kohottaa ääntä, paiskaa astiakaapin hieman kovempaa kiinni, tai sanoo jonkun asian sarkastiseen sävyyn. Minä kyllä kuulen sitä. Aina kun Jii hermostuu, hän kyllä näyttää sen. Ei tämä tarkoita että hän on väkivaltainen aina kun hermostuu. Mutta mutta.. Kyllä sen huomaa. Ne eleet ja ilmeet, sanat.
Minä en hermostu. En voi hermostua, tai ainakaan näyttää sitä. En muista milloin viimeksi olisin hermostunut ja oikeasti näyttänyt sen. Huutanut tai sanonut kovasti että nyt oikeasti vituttaa ja rankasti tämä ja tämä asia.. En uskalla. Sanon hiljaa jotain, menen tupakalle tai lenkille.
Minua ärsyttää se, että en uskalla hermostua Jiille, mutta Ässälle kyllä. Siis, älkää käsittäkö väärin. Tarkoitan sitä että kun teen jotain, esimerkiksi tyhjennän astianpesukonetta minkä Jii lupasi tyhjentää mutta mitään ei tapahdu, ja Ässä tulee siihen repimään alaritilää irti tai nostelemaan lusikoita lattialle. Minä saatan ärähtää. Pyydän ensin kauniisti, sanon että äiti tekee hommia että nyt ei voi tulla siihen hyppimään. Ja vaarallistakin se on. Ei uskota ei, sitten täytyy kohottaa ääntä, nostaa poika pois ja ns. kuvannoillisesti sysätä syrjään.
En tahtoisi tehdä niin. En tahdo äristä Ässälle. En vaan tiedä miten purkaisin kiukkuni. Mä huomaan ajattelevani kotiaskareita tehdessäni, että nyt tekisi niin mieli repäistä tuo alin astiakaappi alas seinältä. Tai heittää kädessä oleva lautaspino seinään. Ihan vaan kokeillakseni, helpottaako se oloa.
Mutta yleensä olen hiljaa. Ihan hiljaa vain.

Tuossa muutama pähkäily ja pohdiskelu. Siis, ei pidä nyt ajatella että okei, mulla kävi paska mäihä ja sitten on vielä tuollaiset asiat, joten muutan pois. Ei! Syyn me kaikki tiedämme, miksi olen lähdössä. Koska pelkään ja en voi luottaa, olla oma itseni omassa kodissani.
Jospa se muualla asuminen sitten parantaa noita yllämainittujakin asioita.
Toivotaan parasta ja pelätään pahinta. ;)

Mutta nyt syömään, jos ruoka maistuisi tänään.