Ihmisten ilmoilla

Kävimme perjantaina Ässän ja äitini kanssa jouluavajaisissa. Oli mukavaa, Ässä oli aivan haltioissaan kun pukin näkemisestä sekä pienestä ponista jonka selässä pääsi käymään pienen kierroksen maksua vastaan. Ässä kävi ratsastamassa ensimmäistä kertaa. Ei edes pelännyt :)

Sitten mentiin käymään äitini luona ja Ässä sitten jäi sinne kun ei millään ollut minun mukaani lähdössä. Ajattelin sitten käydä huoltoasemalta muutaman lonkeron koska Kaveri oli puhunut olevansa kuskina.

Pitkästä aikaa sai itsekin rentoutua. Jossain vaiheessa tunnelma oli ikävä kyllä yhtä hauska ku ukin hautajaisissa. Kaverin kuskinaolo oli hyvä juttu, ja yksi tyyppi oli kans mukana, kenen kans on ihan mukava viettää aikaa silloin tällöin ym. Mutta sitten matkassa olevalla pariskunnalla oli joku kriisi. Ero. Jotain pettämisepäilyjä ja valheita. *huokaus* Ei mene kellään taas hyvin. :/ Toimin sitten osan illasta parisuhdeterapeuttina parhaani mukaan, ja yritin kannustaa heitä puhumaan asioista selvinpäin. Jii ei ollut mukana. Oli ihan kivaa olla ilman sitä liikenteessä.. Kyllähän se pari kertaa soitti ja kysyi että millon tuun kämpille. hmrhm.

Saa nähdä mitä aamu tuo tullessaan.

Lisää huonoja uutisia

Kävin eilen gynekologilla.
Olin muutama viikko sitten varannut ajan lääkärille, koska kuukautiset ovat nyt kesäkuun jälkeen jääneet kokonaan pois mutta raskaustestitkin näyttävät negatiivista. Eli kuukautisten takia oli se pää syy silloin, ja tällä hetkellä tahdon saada jonkun ehkäisyn itselleni. Tämä tilanne on sellainen etten tahdo ottaa riskiä että alkaisin nyt odottamaan. Se olisi liikaa tähän soppaan nyt.
No, menin ja juttelimme. Koska ollaan oltu Jiin kanssa nyt tammikuusta lähtien ilman ehkäisyä toisen lapsen toivossa, ensin lääkäri minulta kyseli kaikkia. Sitten housut pois ja näytille. Voi luoja miten mä inhoan niitä toimenpiteitä. Lääkäri sanoi ottavansa papa-kokeen ja kaikki muutki samalla, sanoin että antaa mennä vaan kerta tässä nyt ollaan. Se sattui, oikeasti tosi paljon. No, lääkäri höpisi ja kyseli ja teki kokeitaan, minä vastailin. Sitten se oli hiljaa ja sanoi että tehdään vielä ultra. Minä olin jo että herrajumala, minä olen raskaana. Olin asiasta ihan varma kun hän tutki hiljaa ultran näyttöä. Ehdin ajatella vaikka mitä ja pulssi kiihtyi entisestään kun lääkäri totesi että "täällä näkyy useampi tälläinen..." EI saatana! "..rakkula." Ai anteeksi mitä? "Tämä oikean puolen munasolu.. siinä näkyy monta sellaista rakkulan tyylistä.." Ai minussa, minun sisällä? "Ei kystia näy kuitenkaan, tai muuta epänormaalia." Jaa, että ne rakkulat on ihan normaaleja?

Joo-o. PCOS eli Munasarjojen monirakkulaoireyhtymä. Siksi syy useisiin päänsärkyihini, nopeaan karvan kasvuun (ilmankos täytyy usein sheivata sääretkin) ja menkkojen puuttumiseen. PCOS aiheuttaa ylläolevia oireita sekä tättädädää, lapsettomuutta. Maailma mureni. Joo, tiedän että lääkkeiden avulla raskautuminen on hyvin paljon mahdollista ym ym.. Mutta silti. Vielä tälläinen tilanne tähän tilanteiden päälle. *huokaus*
Sain pitkän listan ohjeita ja neuvoja sekä tietoa, muutaman reseptin ja kasan lääkkeitä. Menin ulos ja poltin tupakan. Sekin pitäisi lopettaa, on kuulemma todella huono yhdistelmä PCOSsän sekä sen lääkkeiden kanssa. :( Fuck it.

Helvetin hienoa keskiviikon jatkoa kaikille.

Ahdistava tilanne

*huokaus*
Mä tiesin että on huono idea viettää aikaa Jiin kanssa näin pian, ja näin paljon. Vaikka "kaikki on tällä hetkellä hyvin ja normaalisti", on mulla koko ajan epävarma olo. :( En saa öisin nukuttua kunnolla. Painajaisia painajaisten perään, pelkotiloja ja ahdistuskohtauksia. Herään öisin ja käyn tarkastamassa että Ässä on kunnossa. Pelkään että jotain pahaa tapahtuu.

Juttelin äsken sähkösesti Jiin kanssa.
Aloitin keskustelun. Kysyin menemmekö yhdessä sitten vuokranantajalle. Hän kysyi "milloin?", sanoin että ensi viikolla, niitä asuntoja kysymään. "Eikö me voida asua yhdessä?" Tuli kysymys. *Syvä huokaus* Mä yritin selittää. Sanoin että kaikki näyttää olevan nyt hyvin ja hienosti mutta kuinka kauan. Jii selitti miten on yrittänyt hakea apua ja miettii koko ajan lisää keinoja miten estää sitä suuttumista, sitä että napsahtaa. Mä kehuin, tottakai se on hienoa että hän on hakenut apua. Mutta selitin että mun on pakko mennä. Sitten kerroin painajaisista ym, sanoin ettei Jii itsekään voi luvata että kaikki menee nyt hyvin, vaikka hän hakee apua. Kysyin haluaako hän silti olla kanssani ja yrittää saada tätä toimimaan, vaikka asuttaisiin eri osoitteissa. Jii sanoin kuten on sanonut aikaisemminkin, ei hän voi estää mua lähtemästä jos tahdon mennä. Ja yhteys katkesi.

Nyt mä istun täällä ja odotan. Vilkuilen verhojen välistä, odotan että Jii tulee. Ja että se on vihainen. Se pelottaa minua, ihan saatanasti. En tiedä onko se tulossa tänne, tai onko se vihainen. Mutta kuitenkin. Ahdistaa.

Toivon että tämä tilanne ratkeaa pian. Saisin oman asunnon ja pystyisin aloittamaan itseni hoitamisen. Ja tämän suhteen hoitamisen.
Ei se onnistu näin, jos mä syvällä sisälläni pelkään koko ajan. :'(

Tiivistelmä viikonlopusta

Helou helou taas :)
Tulin näin iltateen merkeissä kirjoittamaan pienen pätkän.
Viikonloppu meni kivasti, olin siellä kurssiporukan kanssa touhuumassa. Oli tosi hauskaa ja sai jtn muuta miettimistä. Sai rentoutua, vaikka tekemistä kyllä riitti. Tulin kotiin ja kärsin varsin suuresta tylsyydestä.
Maanantaina oli kans tylsää. Jiikin soitti, kärsi samasta tilanteesta. Päätimme vuokrata pari elokuvaa ja katsoa niitä.
Jotenkin ilta päättyi yhdessä kämpille. *huokaus*
Mä en mahda sille mitään että kaipaan toista ja toisen kosketusta. Se tuntui hyvältä, ehkä paremmalta kuin ikinä. Kaipa tämä asettelu sitten toimii nyt. I hope so. Saa nähdä miten tilanne muuttuu kun muutan.
Kyllä, en ole muuttanut mieltäni. Vaikka tilanne on nyt parempi, ei pelota olla Jiin seurassa ym, ei minulla ole mitään luottoa siihen että kaikki on taas hyvin myös hetken kuluttua. Siksi en voi ottaa riskiä. En tahdo jäädä odottamaan seuraavaa kertaa. En pysty jäämään nyt, vaikkei seuraavaa kertaa tulisikaan.

Sain tänään myös Ässän kotiin reissulta. Oli pitkä reissu, eikä poika kuulemma ikävöinyt lainkaan. Olivat käyneet korkeasaaressa katsomassa leijonia, syömässä ravintolassa ja olipa pappa ostanut myös leego-paketin aikaisena syntymäpäivälahjana. ^^ On ihanaa kun on rakas pikkumieskin kotona. <3

Minä tällä hetkellä sairastan. Ei ole sikanuhaa, kai. Heikottaa, flunssa ja yskä sekä pääkipu, muttei muuta. Kuumetta ei ole ollut, alilämpöä kyllä mikä on meikäpojalle ihan normaalia.

Jos sitä olisi huomisen vielä kotona, kun tämä olo on tälläinen. Jos se onkin piilevä possutauti, en ainakaan tartuta muita.

Nyt nukkumaan. :)

Muuta ajateltavaa

Huomenta lukijat :)
Viime yö oli oikein mukava, lukuunottamatta painajaista joka piinasi minua kunnes heräsin klo 04.55. Onneksi sain noin vartin päästä uudelleen nukkumatin kiinni ja sen jälkeen rauhallista unta riitti tuonne puoli kymmeneen asti.
Tekee hyvää nukkua välillä pitkään.
Tänään olen jo käynyt suihkussa, ollut koneella, juonut aamuteetä ja käynyt mutkan kaupungilla. Minun pitä käydä ostamassa uusi puhelin, muttei täällä ollut lauantaina auki ne liikkeet, joista sen puhelin olisin käynyt katsomassa. Dääm.

Oli eilen vähän outo tunne kun Jii toi minut ystäväni luota kotiin. Jii oli siellä saunomassa. Aika hiljainen matka, jtn väkinäistä puhuttiin, lähinnä Ässästä. Kävimme yhden kaverin juttusilla pikaisesti parkissa ja sitten Jii toi minut äitini luokse. Hetken hiljaisuus, pieni suukko ja hän lähti pois.
Myöhemmin yöllä tuli viestiä; "Täällä on yksinäistä ja hiljaista, se tekee vainoharhaiseksi. Ikävää kun viereinen peti on tyhjä." Vastasin jtn että mullakin on paha olla ym ym. "Tuntuu siltä että sekoan jos täytyy olla pitkään yksin." Tuo vähän satutti, ja sanoinkin sen tekstarin kautta Jiille. Sanoin etten tahdo syytellä mutta hän se on tilanteen tähän pisteeseen ajanut ym. Taisin ennemmin pahoittaa Jiin mielen, koska hän vastasi "en minä sinua syytä, halusin vaan kertoa miltä tuntuu kun silloin sanoit että voin sulle puhua ja kertoa tunteistani. yritän nyt nukkua, hyvää yötä." *huokaus* laitoin että anteeksi ja tietenkin saa kertoa kaikki ym, hyvää yötä. Tai jotain.
Jiillä on tänään myös tekemistä oman perheensä parissa. Ei kyllä yhtään käy kateeksi. Mua harmittaa Jii niin paljon. Mä oon varma että sitten kun tästä asiasta, muutosta ym, aletaan puhua ihan ääneen ja Jiinkin perheelle, ei Jii saa sieltä tukea. Tai mistä sitä tietää, anoppi varmaan hyysää hänen luonaan 24/7, muttei se ole hyvä. Trust me, jos tuntisitte hänet olisitte samaa mieltä.
Se jännittää kans että miten hyvin mä saan sitten huomiota, ja millaista. Negatiivista taatusti ja olen varma että sitä paskaa sataa niskaan ja kunnolla. Mä olen pettänyt, mulla on toinen, mulle ei kelpaa mikään voivat olla ensimmäiset syytökset. Sitten kun sanon miksi mä oikeesti lähdin, etten jaksa pelätä turpaanottamista, tulee varmaan että miksi minä sitten ärsytin, miksen tehnyt kotitöitä, miksen siivonnut ja laittanut ruokaa ja palvellut miestäni niin kunnon avovaimo tekee? Hmm, yritän jättää omaan arvoonsa ne asiat. Kuitenkin, minä sekä Jii tiedetään oma tilanteemme.

Anoppi oli yrittänyt kysellä Ystävältäni että mikä meillä nyt on. Onneksi Ystäväni oli vaan sanonut että ei ole hänen asia puhua muiden asioista. Se on hienoa, good job. Koska anoppi taatusti tietää että Ystävä on hyvinkin perillä asioistamme, turhaan sitä alkaa kieltämään. Ja mitä kaikkea anoppi oli minusta Ystävälleni puhunutkaan. *murinaa* Ja vielä sanonut, ethän sitten Netalle puhu.. "en en.." Ystävä oli sanonut. Miten se anoppi voi olettaa ettei rakas Ystäväni minulle kerro asioita mitä kuulee minusta puhuttavan?? Tottakai kertoo. Mutta sitähän my dear mother in law ei tiedäkään. Ai niin, hän oli jo meidän koirastamme puhunut, kun oli sitä siellä syöttänyt että kyllä ÄITI tietää mikä on OMALLE koiralle parasta, ja muuta lässytystä. Jumalauta! Ensin tullaan asuntoon luvatta vara-avaimilla, sitten ollan siellä koko välissä, sitten viedään koira pihasta ja lopuksi omitaan se!
En ymmärrä heidän järjenjuoksuaan, en yhtään.

No mutta, aina ei mene nallekarkit tasan. *huokaus*

Tuossa parin tunnin päästä lähden kurssiporukan kanssa tiimileirille, olen siellä yön yli. Mukavaa, saa vähän muuta ajateltavaa.

Joten huomenna palaillaan astialle. :) See you!

Uudesti herännyt :)

On hieno tunne herätä silloin kuin haluaa pitkien unien jälkeen. :)
Vetäisin tuossa yli kolmen tunnin unet. Ei painajaisia, pelkkää unta. Mitä tosin muutama viesti tuli luuriin että heräsin, mutta en antanut sen häiritä.
Olo on nyt kuin uudesti syntynyt ja päänsärkykin on tiessään. jee.
*huokaus*
Ässä ja äiti oli päässyt hyvin perille. :) Matka oli sujunut hienosti, tietenkin sujui, Ässä on kiltti poika. Vähän harmittaa kun on jo niin kova ikävä, mutta tekee tämä hyvää. Saa itse rauhassa tehdä juttuja, eikä tarvitse hätäillä Ässästä, onhan hän parhaassa hoidossa. =) Ja tämä on niin luksusta, kun saa nukkua milloin haluaa.

Kaikki kaverit, tai siis ne pari joille soitin tekemisenpuutteessa olivat kotona möllöttämässä. Mitähän sitä itse keksisi tälle illalle.. Ehdotuksia?

Hyvä aamu :)

Vaikka hieman väsyttää, tuntuu että olo on hyvä. :)
Sain viime yönä viestiäkin. Johtuikohan sitten niistä se, etten nähnyt painajaisia?

J: "Oot varmaan nukkumassa? Ajattelin toivottaa hyvää yötä ja kauniita unia. Rupeen iteki kohta nukkumaan."
N: "Pyörin sängyssä enkä saa unta, vaikka väsyttää. Mietin juuri että laittaisinko sinulle viestiä."
J: "Laita vaan viestiä ;)"
N: "Hih! Hmm, ei meinaa uni tulla. Menitkö kämpille yöksi?"
J: "Täällä oon Jaakon luona. Ajattelin että jos kerkeäisin kämpille ennen kuin lähdet. Tietysti jos vain haluat nähdä minua? Vaikka kyllähän me viimeistään lauantaina nähdään?"
N: "Mähän tuun huomenna käymään kämpillä, lähden sinne vasta lauantaina, että eiköhän me sunnuntaida nähdä.."
J: "Ai niin, sinä vasta lauantaina lähdet."
J: "Yritä saada nukuttua että jaksat huomenna koulussa olla. Nuku hyvin."
N: "Yritän, sinä myös. Hyvää yötä."
J: "Hyvää yötä."

Rentouttava yö takana *huokaus*
Nyt tässä aamutouhuja. Ässä lähtee äitini kanssa pienelle virkistysreissulle, vievät minut ensin opistolle. :) Mutta, kirjoittelen lisää myöhemmin. ^^

Asioiden selvittelyä

Tekstailin tänään Jiin kanssa.
Pelkäsin ensin että asioista keskusteleminen menee samalla tavalla kuin aiemminkin; jutellaan diipadaapa-juttuja, kunnes toinen, yleensä minä sanon asian suoraan, kysymyksen muodossa, ja toinen kohauttaa olkapäitä. Ja siinä se sitten oli.
Mutta, saimme me muutaman asian selvitettyä, ainakin luulen niin.

N: "Oletko miettinyt sitä mitä puhuin siitä muuttohommasta? Ymmärrätkö ettei ole muuta vaihtoehtoja, mä en voi hyvin täällä asunnnossa. Mä toivon ettei meidän tarvitse tästä asiasta tapella. Meidän täytyy puhua näistä asioista mutta se on vaikeaa, pelkään että sä suutut :("
J: "Minä sanoin silloin että haluaisin yrittää pitää tämän homman kasassa. Ja jos sinusta tuntuu siltä että pitää lähteä niin en minä sinua voi estää"
N: "Niin.. meidä pitäisi kai sitte puhuu vähän noista tavaroista ym. ja joulukuun ekalla viikolla käytäis sitten vuokranantajalla? Mä tosiaan toivon ettei tapella tästä tai mistään muustakaan. Eiköhän tämä lähde toimimaan kunhan saan, me saadaan miettiä rauhassa."
J: "Niin eli siis lähdet Ässän kanssa omaan asuntoon?"
N: "En mä näe muuta vaihtoehtoa, eli kyllä. Kun mua nyt niin ahdistaa olla tuolla. Eikä tämä tule toimimaan jos mulla on koko ajan tälläinen olo. Mä en voi keskittyä hoitamaan meidän välejä ennen kuin saan hoidettua itseni kuntoon."
J: "Meni maailma melko mustaksi taas."
N: "Mä tiedän :( Mullakin on paska olo. Mutta tämä on ainoa vaihtoehto jos halutaan yrittää tulla toimeen. Ja mä haluan. Siksi mä sanoin silloin meidän edellisen yhteisen yön vietossa että se voi olla huono idea. Ettet sä nyt oleta että kaikki on taas hyvin. Mutta usko että mä oon sun tukena ja en ole välejä katkaisemassa tai kauas lähtemässä jos tämä nyt hyvin menee. Mä välitän susta aina."
J: "Mua pelottaa ettet sä voi koskaan palata mun luokse."
N: "Mä en voi luvata että palaan takaisin. Mutta tämä on osoitus siitä että haluan yrittää saada tämän toimimaan. Ja aika näyttää, muuta en voi sanoa."

Ei ihan sanasta sanaan noin, mutta pääpiirteittäin.
Sitten keskustelimme että olemmeko silti vielä "yhdessä" vaikkemme samassa osoitteessa asuisi. Minusta voimme olla, näin aluksi. Mä 'voi sille mitään' ettei mun tunteet kuole salamana, mä kaipaan edelleen Jiitä ym. Mainitsin myös Kelassa käymisestä, että täytyy ottaa selvää miten asumusero vaikuttaa, saako Jii edelleen lapsikorotuksia ym. Hän vastasi ettei kiinnosta tuleeko rahaa vai ei. Arvasinhan tuon. Ei minuakaan kiinnosta puhua näistä käytännön asioista, mutta pakko ne on hoitaa, miksei sitten heti ajallaan? Ja niin laitoin Jiillekin. Hän laittoi että niin, ajallaan ne hoituu. Että sitten kun hänestä siltä tuntuu niin kyllä hän rahansa huolehtii ym. Musta tuntui pahalta puhua rahasta. Mutta siitä on pakko puhua, ennemmin tai myöhemmin. Taidan tosin puhua siitä lisää myöhemmin..
Mutta tosiaan, aika näyttää miten menee ja tapahtuu.

Kämpille tullessa, tai mennään suoraan siihen, kun olin sieltä Ässän kanssa lähdössä. Jii istui sohvalla ja katseli minua. Sitten hän kysyi jotenkin; loppuuko se sitten siihen? on kaput finito koko homma? ...En ole ihan varma, mutta luulen että hän meinasi meidän suhdetta ja tätä erilleen muuttoa. Mä vaan sanoin ettei sen tarvitse sitä tarkoittaa. Sitten tuli suukot Ässälle ja lähdettiin.

*huokaus*

Mulla on heti jotenkin vapaantuneempi olla kun en ole siellä kämpillä. En näe, toivottavasti hirveästi painajaisia ja pelkotilamörköjä ensi yönä. Niitä on riittänyt kyllä riesaksi asti. Jospa ne lähtisi joskus pois.

Nyt ei keksi muuta sanottavaa. Tupakalla vois käydä ja sitten tutkia internettiä. Jos tulee mieleen jotain, kiiruhdan kirjoittamaan. :)

Tavallista tavallisempaa.

Minua harmittaa syvästi että edellinen kävijälaskurini nollaantui uuden blogipohjan myötä. :/ Mutta yritetään olla sen antamatta häiritä.

Tässä kotona istun. Ässä meni nukkumaan hetki sitten. Yritän saada unirytmiä hieman aikaistettua, ettei aina aamuisin tarvitsisi herätellä, on poika kovin äitiinsä tullut meinaan heräämisessä. Eli ei meinaa millään nousta :D

Mulla on edelleen huono olo, fyysisesti. Olen taatusti tulossa sairaaksi, se ei ole mukavaa. Toivon ettei Ässä ala kuumeilemaan rokotuksen ansiosta, mutta jos alkaa, toivon että tulisi se tauti sitten minullekin, voisi ainakin sairastaa yhtäaikaa.. Vaikkei lapsen hoito sairaana mitään nannaa olekaan.

Äitini kysyi voisiko hän ottaa Ässän viikonloppuna reissuun mukaan. Toisaalta en haluaisi, mutta jos Ässä pysyy terveenä, miksei. Saisin yhden kokonaisen päivän itselleni, tai siis melkein. Perjantaina on opiskelua ja sitten saa olla rauhassa. Menen äidin luokse eläimiä vahtimaan, joten olen niiden kanssa yksin siellä. Saa ajatella omissa oloissaan. Viikonloppuna onkin menoja joten on muutakin tekemistä. Mutta katsotaan.

Nyt en osaa mitään ihmeitä kertoa. Jii katsoo simpsoneita. Kaikki on tällä hetkellä hyvin, tai siis no tavallisesti. Eilisestä muuttokeskustelusta ei olla puhuttu. Mutta puhutaan vielä. Pakko on.

Olen edelleen miettinyt asioita, monelta kantilta, mutta en ole keksinyt mitään syytä miten voisin jäädä asumaan tänne. Ei sillä että olisin niitä keksimällä keksinyt. Olen päätökseni tehnyt. Eri asia, missä väleissä sitten tullaan olemaan, mutta tarvitsen nyt muutosta, isoa sellaista.

Voisi lähteä nukkumaan. Hyvää yötä. :)

Sairaana(ko)?

Olenkohan mä oikeasti sairastumassa..?
Aivan kamala olo. Toivottavasti ei nyt kuumetta tuu tai muuta, ei huvittaisi olla poissa koulusta. Ässäkin sai tänään sika- ja kausiflunssa rokotteet, saa nähdä miten seuraavat päivät menee, kun se tahtoo kitistä ja kuumeilla piikin jälkeen.

Olo on muuten, henkisesti, aina sekava mutta ok.
Saa nähdä tuleeko samanlainen ahdistus illalla kun menee kämpille.

Mutta, kouluaherrus jatkuu.

Myöhemmin...
Taas atk-tunti. Kirjoitan asiakirjoja, hyvin mielenkiintoista. Näin miestä hetki sitten, työpaikkojen tupakkapaikat ovat lähekkäin. Normaali tervehdys, ei muuta.

Mua ahistaa kun tämä tilanne junnaa paikoillaan.
Mutta jospa tämä tästä lähtee sujumaan.

Kiitos kaikille jotka ovat kommentoineet ja eläneet hengessä mukana, se helpottaa paljon ja antaa voimia. :) Kävijöitä on ollut melkoinen määrä, ja kommentit on edelleen tervetulleita. <3<3<3<3

...Asian vierestä, löytyi silmää miellyttävä blogipohja :) I like it. <3

I do not love blogger.com

Minä en ymmärrä miksi uusimmissa viesteissä ei näy tuolla alhaalla se "lähetä kommentti"-laatikko. :( Tämä alkaa tökkimään ja pahasti nyt, näköjään.
Täytynee vaihtaa kohta blogipalvelinta perkule.

Joo, ei oikein jaksa mitään asiaa. Heräsin 30min sitten. Jii nukkuu mutta senkin kello soi kohta. Menemme molemmat tänään töihin/kouluun ensimmäistä kertaa tälle viikolle. Mun pitää tosin ensin käydä Ässän kanssa se sikainfluenssa-rokote hakemassa, että saa nahda kauanko siellä menee aikaa. *huokaus*

EDIT: Huomasin että minulla oli jokaisen uuden kirjoituksen kohdalla (x)älä salli kommentteja -kohdassa. mitäs vittua? no mutta nyt voi kommentoida taas.

Ahdistaa

Nyt ahdistaa.
Täällä asunnossa tuntuu pahalta olla. Siis, tämä on (oli..?) minun kotini, mutta nyt tuntuu todella omituiselta. Täällä on mies kenestä välitän sekä yhteinen lapsemme, täällä on tavarani ja paljon kokemuksia ja muistoja. Hyviäkin.
Koko ajan tuntuu että täytyy varoa miten on ja mitä sanoo tai tekee. Vaikka Jii on käyttäytynyt normaalisti ja on käynyt muutama kaveri kahvilla, tehty ruokaa ym normaalistakin normaalimpaa, mä olen epänormaalilla tuulella.

Juttelimme Jiin kanssa. Sanoin suoraan että tunnen oloni epävarmaksi, pelottaa olla koska ei ole mitään vakuuksia miten voisin luottaa häneen. Sanoin myös että haluan saada tämän toimimaan, tavalla tai toisella. Kysyin Jiiltä miten hän haluaisi että tämä menee. "Haluaisin että tämä menisi näin, kun nyt ollaan.." vastasi ja heti perään pyysi tarkentamaan kysymystä. En osannut tarkentaa.
Jos mä muutan omaan asuntoon, täytyykö sen tarkoittaa että eroamme? Sanon. En tiedä miksi. Ehkä siksi että rakastan (kaikesta huolimatta) tuota miestä, ja tahdon edes jotenkin olla jossakin. Se helpottaa tätä matkaa, toivottavasti, ainakin alussa.
No joka tapauksessa tuon muuttohomman jälkeen jatkoin taas tuon olo on epävarma ymym-selittelyä. Äkkiä Jii tokaisi "no sinun täytyy se muuttopäätös tehdä ihan itse, kun en minä siihen voi vaikuttaa mitenkään." ... Mulle iski heti hirveä ahdistus. Mitä mä teen?? Juoksenko heti pois, halaanko ja sanon että ei mietitä sitä nyt. Tuli olo että jotain täytyy heti tehdä, ennen kuin tapahtuu jotain. Vaikkei se sanonut sitä mitenkään uhmakkaasti, ennemmin hieman vihaisen sävyisesti pettyneenä. Mutta mä sain pienoisen paniikin.
No, mä sitten olin hetken hiljaa ja tokaisin käydäänkö tupakalla, heti perään utelin onko hän nähnyt sen uusimman bondin, minkä aion katsoa illalla, kun en muista katsoimmeko sen yhdessä. Sitten tupakalle. On hiljaista, ei puhuta. Huomaan että se ns. normaali tunnelma on jotenkin särkynyt.

Jii ottaa lääkkeen ja katsoo hetken televisiota. On selvästi nopeaan väsynyt. Hän riisuu ja sanoo menevänsä nukkumaan. Sanon hyvää yötä. Käyn vielä makuuhuoneessa, hakemassa puhelimeni ja sanon hyvää yötä toistamiseen.
Nyt se nukkuu, molemmat pojat. Ässäkin nukahti kiltisti, onneksi.

Nyt on olo että täytyisi mennä nukkumaan toiseen huoneeseen, mutten uskalla.
Menen omaan sänkyyni ja käyttäydyn niin normaalisti kuin pystyn.

Huomenna kouluun. *huokaus*

terapian jälkeen + tutkimista

Tulin juuri terapiasta.
Nainen oli mukava. Kuunteli ja neuvoi. Oli kivaa vaan puhua jollekin, esittää omia mielipiteitäni asiasta ja miettiä ääneen mitä tekisin. Jutustelimme siis tälläisii perushommia; kuka olen, mitä teen ja sitten tästä tilanteesta; milloin, miten ja kenties miksi sekä miten tästä eteenpäin?
Mä sain voimia lisää. Musta tuntui hyvältä kun terapeutti sanoi että "ei ole kirjoihin kirjoitettu ettei väkivaltainen ihminen voi muuttua." Eihän se olekaan. Harmittava tosiasia vaan on, että se on niin pieni prosentti mikä väkivaltatarinoista päättyy hyvin. Harmittavan pieni. Ja minulla on huono tuuri, joten en tiedä saanko itseni siihen prosenttiin mahtumaan.

Minua myös ärsyttää. Kerroin tosiaan äidille ja siskolle tästä tilanteesta. Mutta tuntuu etten saa heiltä sen kummemmin mitään tukea. Molemmat on sitä mieltä tietysti ettei takaisin suhteeseen missään nimessä ja sitten jos jotain Jiin pärjäämisestä puhun niin tulee tyyliin "se ei ole sinun vastuullasi/sinun ongelmasi.." takaisin. No, eihän se olekaan. Mutta, tunnen ja tiedän olevani osasyyllinen tähän tilanteeseen. Olenhan minä jotain tehnyt, mikä saa Jiin naksahtamaan.
Miksei kukaan ymmärrä että mun pitää myös auttaa Jiitä jotta saisin luottamusta siihen ja että voisimme tulla toimeen jollakin tasolla elämässä?

Olin tulossa terapiasta tänne kämpille, mutten päässytkään suoraan. Heh, kyllä vain. Rakas anoppini auto oli pihassa. Käsijarrulla ja runsaalla ratin pyörittelyllä sain auton muutettua viime hetkellä suuntaansa, ennen kuin se meni pihaan. Ajoin tien päähän toisen auton taakse ja kirosin. Soitin Jiille; meinasiko se olla siellä pitkään? no soita sitten kun se lähtee. Sitten odotin. Muutaman, oisko kymmenen minuutin kuluttua Jii soitti ja tulin tänne.
Siis niin raivostuttavaa ettei ole tosikaan.. >:( Pitää kysyä Jiiltä se vara-avain ja antaa se kaverille, vaikkei ne asu niin lähellä kuin anoppi, on ainakin pienempi todennäköisyys että niiden kanssa tulisi samanlaisia ongelmia.

Soitin sossuunkin. Tänään saadaan toimeentulotukea. Whipii, pääsee ruokakauppaan. Joo, no saadaan laskut maksettua ja syötyä, ettei meidän elämä mitään kovin hohdokasta ole, taloudellisestikaan. Mutta on mukava päivä kun tietää että pääsee kauppaan.

Kävin myös vuokranantajan luona. Selitin suurpiirteisesti (olen muuten alkanut käyttää tuota sanaa paljon. :D) mikä on tilanne; meillä on tilanne, joka on täysin auki, mutta on mahdollisuus että muutamme erilleen. Kyselin siis asuntotilannetta. Hän sanoi että jos minä muutan lapsen kanssa, yksiö kannattaa jättää heti mielestä, koska tulisin hulluksi siellä pienessä kämpässä. Olen täysin samaa mieltä. Tilanne ei näytä hirveän hyvältä nyt, mutta sovimme että me rauhassa Jiin kanssa juttelemme ja joulukuun ensimmäisellä viikolla käyn uudelleen katsomassa tilannetta.
En ole sanonut Jiille vielä että kävin siellä. En tiedä miten se suhtautuu. Pettyyhän se, varmasti. Vaikka se tietää ettei viime yö muuta tätä tilannetta mitenkään. Sen täytyy tietää että mulla ei ole vaihtoehtoa tässä. Olisko se sitten parempi jos jään tänne, ja kaikki olisi hyvin, eli siis Jii ei minulle pahaa tekisi ym. Mutta minä pelkäisin koko ajan, varoisin mitä sanoisin, myöntyisin kaikkeen ja tekisin kaikkeni etten pahoita toisen mieltä. Kulkisin koko ajan varpaillani ym ym. Eihän siitä tule helvettiäkään. Toivon että Jii ymmärtää sen. Eihän sen tarvitse olla hirveää jos asutaan eri osoitteessa. Ja pakko on tehdä niin, Ässän takia. Mun pitää alkaa ihan alusta keräämään luottamuksen sirpaleita. Ja tahdon kerätä ne kaikki, vaikken tiedä varmaksi saako niitä koskaan kasattua yhteen.

Huono idea.

Mä en tiedä mitä minä ajattelin eilen. Mitä mä ajattelin viime yönä. Mä kaipasin sitä, janosin sitä. Tuntui niin pahalta olla yksin. Ja sorruin. Saimme keskusteltua asioista jonkun verran. Ja menin sänkyyn Jiin kanssa. Mä tiedän, tiesin koko ajan ettei se tosiaan ollut hyvä idea tässä tilanteessa. En sitten tiedä mikä sen tekee, joku idioottimainen itsensäsatuttamisenhalu vai mikä muu. *huokaus* Mutta se tuntui hyvältä. Älkää kiltit vääntäkö enää veistä haavassa, sattuu muutenkin.
Mä sanoin Jiille, mitä mieltä olen. Että tämä on huono idea ja vie tilannetta, no ei ainakaan oikeaan suuntaan. Mä sanoin ettei mun pitäisi edes olla täällä.

Mä vaan niin kaipasin sitä ja sen hellää kosketusta. Mutta nyt mun täytyy keksiä jotain, pistää pakki päälle ja peruuttaa kunnolla. Toivottavasti terapiatäti puhuu minuun tänään järkeä. Mun pitää lähteä pois täältä talosta.

Tämä hetki on juuri niin ärsyttävä, ja mua ahdistaa se etten voinut olla koskematta Jiihin eilen. Nyt kun paikat eivät ole enää niin kipeitä ja mustelmat on hieman haalentuneet, tulee ikävä. Se tappaa minut, nämä ristiriitaiset tunteet raatelevat minut. *huokaus* Mä en haluaisi lähteä, mutta ei se onnistu näin. Jos me ikinä halutaan tulla hyvin ja onnellisesti toimeen toistemme kanssa, se ei onnistu samassa asunnossa. Ei enää. Ässän takia mun on lähdettävä, ja itseni. Koska minulla ei oo mitään takeita ettei mitään pahaa tapahtuisi enää. Ja sitä riskiä minä en ota. Mun täytyy ottaa aikalisä.
Mä jotenkin huomaan Jiistä että se on alkanut tajuta sen että kohta oikeasti tapahtuu muutoksia. Mä puhun asuntoasioista nyt usein. Ja täytyykin, se on kova pudotus kun se tulee yhtäkkiä.

Tänään on tosiaan 8 jälkeen aika terapiaan. Sen jälkeen käyn mutkan asuntotoimistossa. En ole puhunut Jiille vielä mitään. Mutta mun on saatava jotain aikaan. Hyvähän se on tietää että voinko muuttaa omaan paikkaan parin viikon sisällä vai vasta ensi vuoden puolella, osaa suunnitella käytännön asioista.

Mua pelottaa tulevaisuus. Mä en ole koskaan asunut yksin omassa asunnossa. Saatika kahden lapsen kanssa, ainakaan pitkää aikaa (Jii oli kerran työkomennuksella usean sadan kilometrin päässä, pari viikkoa). *huokaus*

Saa nähdä tuleeko itsellekin joku resepti käteen terapiasta. Jiille oli määrätty masennuslääkkeitä. Nyt se sentään syökin niitä. Saankohan minäkin?

Tästä tuli nyt sekava posting, mutta yrittäkää ymmärtää.

Pieni rakkauden lähettiläs

Olen kämpillä, tällä hetkellä kun kirjoitan tätä.
Tultiin Ässän kanssa tänne yöksi. Jii on täällä myös. Että saadaan jutella asioista. Ässä nukahti äsken, joten nyt on hyvä hetki avata keskustelu. Mutta ensin mun täytyy saada tunteita tänne.
Käytin Ässää saunassa ja pesulla, ja hengailtiin ns. perheen voimin. Tehtiin kaikkea mitä normaalistikin. Leikittiin Ässän kanssa, Jii luki pojalle ym. Tietty varaus on koko ajan päällä. Ei sellainen että pitäisi varoa mitä sanoo tai tekee, mutta sellainen ujous ja häpeä ja sen sellainen.

Ässä on kyllä tilanteen tasalla. Tai siis, tuntuu ymmärtävän että nyt on asia vähän oudolla tolalla. Ja tottakai ipana yrittää ratkaista asian omalla tavallaan.
Olin viemässä Ässää nukkumaan ja sanoin laskin sylistäni sanoen samalla että antaa isille halin ja pusun ja sanoo hyvää yötä. No, Ässä alkoi töniä mua Jiin viereen ja hoki "äitille isi pusu, äitille isi pusu." *syvä huokaus* Molemmat oltiin ihan, no, se oli tilanne ja olo mitä ei voi kuvailla näin. Mutta yrittäkää arvata. Pidätin kyyneleitä, kaappasin Ässän syliin ja istuin Jiin viereen. Sitten poika pusutteli vuorotellen molempia ja nauroi. Sitten otti päämme kainaloonsa ja painoi yhteen saaden aikaan ryhmähalin. Meidän pieni rakkauden lähettiläs. <3 *huokaus*

Mutta, nyt sitten menen tuonne ja yritän puhua asioista.
Mietin ensin onko tämä tilanne kiusaa. Kun tässähän nyt vaan ollaan kuin ei oltaiskaan ja päällepäin tilanne voisi näyttää siltä ettei mitään olisi tapahtunut. Mutta on, ja me molemmat tiedämme sen. Tiedämme molemmat myös sen että asiat on selvitettävä kasvotusten, ennemmin tai myöhemmin. Ja tässä tilassa minusta parempi myöhään kuin ei milloinkaan ei onnistu.

Auttakaa minua.

Mulla on nyt niiiiiiin hermo kireällä ettei ole tosikaan.
Empä kehtaa alkaa huutamaan että mitäs vittua sinä teet täällä. Joo, anoppi on edelleen meillä. Nyt vessan kimpussa. Se yrittää savustaa mut varmaan ulos. Ihan varmasti yrittää, koko kämppä haisee etikalta. Mä vihaan etikan hajua, hyi samperi soikoon. "Jos ette olisi nyt tullut niin olisin imuroinut ja luutunnu lattiat." Jumalauta, mikäs se nyt sitten estää rouvaa jatkamasta tehokasta toimintaansa, vaikka me täällä istutaankin. *ärinää ja murinaa*
Ja sitten samaan hengenvetoon se tokaisee "Netta, sinähän sitten imuroit?" En tajua, aivot muokkasivat vastaukseksi että imuroi perkele itse kerta piti tulla tänne huusholloimaan, mutta suu sanoi vaan että jahka kiireltäni ehdin. Olen nössö.

Anopin ja minun väleistä en ala tarkemmin itkeä. Sanotaan vaan näin että on ollut kuin vuoristorataa, ja enemmän ollaan oltu huonoissa väleissä kuin hyvissä.
Anoppi ja appiukko suhtautuvat minuun aika nihkeästi. Esimerkki; kerran Jiin kanssa tapeltuani menin anoppilassa käymään, piti auto hakea sieltä. No, sitten siinä itkin ja huusin ja lopulta sorruin ja kerroin asian. Poikanne hakkaa minua. Kaikilta muilta anopeilta olisin odottanut hiljaisuutta, ehkä kyyneleen ja halauksen, olen pahoillani. Ymmärrystä ja lupaus että puhutaan yhdessä ja yritetään auttaa toinen toisiamme. Mutta ei, ei minun anoppini. Hän katsoi minuun ja tokaisi; miksi sinä ärsytät Jiitä? O__O Miksi minä ärsytän? Niin, miksi sinä ärsytät? Onko se jumalauta syy lyödä toista, jos joskus vaikka ärsyttääkin? Tähän väliin ehdin sanomaan etten koskaan tahallani ärsytä toista, mutta hei, yli kuus vuotta parisuhteessa, onhan siinä välillä pientä kinaa ja ärsytystä puolin ja toisin. Eikö olekin? No, siihen appiukko sitten ehti sanomaan että minäkään en muuta tee kuin istun vaan siinä vitun koneella. Niimpä niin. Myönsin, minä vietän paljon aikaa koneella. Mutta hoidan parisuhdetta, hoidan ns. tehtäväni avovaimona, ja äitinä. Siivoan ja.. Tähän en ehtinyt jatkaa kun sanottiin että siivoan?? Etkö ajattele miten Jiitä vituttaa tulla aina töistä paskaiseen kotiin? Tässä vaiheessa lähdin kävelemään, mutta tulin muutaman metrin päästä takaisin. Asia ei oltu loppuunkäsitelty vielä.
No, siinä sitten itkin ja yritin kysyä etteivätkö he tajua miten vakava asia on. Uhkailin poliisilla ym, "eihän tähän nyt poliisia voi sotkea. he vievät Ässän pois." paskanmarjat huusin, luuletteko etten ole ottanut asioista selvää. Ei ne Ässää minulta vie pois, mutta Jiin ja Ässän yhteiselo voi vähentyä huomattavasti. Näin sitten jatkettiin ja jatkettiin. Kunnes tuli viimeinen niitti. Koska minun historia sijoittuu väkivaltaiseen perheeseen (en ole itke turpaan ottanut, mutta äiti kyllä otti turpaan isältä.) mainitsin asiasta ja kerroin että en ala samaan oravanpyörään kun äitikin. Siihen anoppi tokaisi jotain, mitäs äitisi ärsytti isääsi ja käyttäytyi niinkuin se nyt yleensä käyttäytyy. Siihen se loppu. Sitten mä lähdin.
No, sitten oltiin hetki niin etten anoppilassa käynyt, enkä suostunut samaan tilaan heidän kanssaan. Sitten tuli tilaisuuksia joissa törmättiin ja lopulta elämä palasi ns. raitelleen ja oltiin jonkun verran tekemisissä, ei kyllä omasta tahdostani. Ja kaikki oli kuin koko edellistä keskustelua ei oltaisi käyty..

Mutta tämä historiasta anopin kanssa.
Tuolla se kuuluu hankaavan vessanpönttöä, nyt harmittelen miksei ole krapula, maha sekaisin ja täytetty kananmunilla ym haisevilla ruuilla, ja olisin käynyt vessassa ennen hänen sinne menoa. Tosin, eipä tuolla haise muu kuin etikka. Mun silmiä kirvelee niin perkuleesti tuo etikka, oksennan kohta.
Siellä se kyselee asioita. Kyseli mummun vointia ja tokaisin jotain että aina se saa akut ladattua kun Ässän vien kylään. "Milläs Jii voi ladata akkuja?" Tulee kysymys. Sitähän minä en tiedä, vastaan. "Kyllä se Jii on nyt sen tarpeessa. Olen seurannut tätä tilannetta ja huomaan kyllä sen." Hän sanoo. Ärsyttää se että anoppi puhuu Jiistä tuolla tavalla vaikka Jii itse on paikalla. Ja toisekseen tuo 'olen seurannut tilannetta'. Mä hankin pimennysverhot ja liiketunnistimet ulos. Ei seuraa enää.

*huokaus*

Tämä kirjoitus meni ihan hakuteille, ja otsikko ei nyt liity tähän anoppiin. Mun ei edes pitänyt kirjoittaa anopista mitään mutta jotenkin se vaan tuli tähän esille.
Mutta se pääasia oli, että Jii menee tänään mielenterveysklinikalle. Se oli soittanut sinne aamulla ja pääsee sinne iltapäivällä. Hyvä niin.

mitä helvettiä?!

Joo, ylläripylläri. Olen poissa koulusta. En jaksa, ei kiinnosta. Ei tänään. En anna tämän vaikuttaa koulunkäyntiini, koska tykkään opiskella ja se sujuu hyvin. Mutta ymmärtäkää, tänään en jaksa.
Mietin minne pääsen nukkumaan joksikin aikaa, ja ajattelin mennä kämpille. Mainitsin eilen Jiille että saatan ilmestyä. Hän oli ihan ok asiasta. No, tulin kämpille, suukotin koiraa olin juuri avaamassa ovea kun Jii soitti. "missä oot?" hän kysyi. kerroin ja hän sanoi tulevansa sinne myös, jos se sopii. Sopihan se, saataisiin ehkäpä juteltua. No, sitten avasin oven avaimella muttei kuulunut sitä naks-ääntä niin kuin yleensä. Ovi ei ollutkaan lukossa. Menen sisälle ja kas vain, my dear mother in law tuulahti eteiseen.
Ette usko miten vitutuskäyrä pomppasi normirajoilta taivaaseen.
"Mitä sitä täällä teet?? mikset ole koulussa??" no, mulla on hyppynä etätunteja, valehtelin. Tokaisin vielä soittavani opettajalle yhdestä kurssista ja että koiran käytän pihalla. Äkkiä hihna kouraan ja ulos. Siis voi luoja että vitutti.
En paljon tiedä mitä se siellä teki, mutta siivoisi tai jotain. Minun kodissani? Jumalauta. Soitin Jiille, ajattelin ns. varoittaa jos hän ei tiedä että äitinsä on meillä. Soitin siis. "Satutko tietämään että äitisi on meillä?", en. "no, se on. nyt." ahaa. tuun sinne. Että näin tänään. Jii ei tiennyt että äitinsä, minun anoppini oli meillä.

Me ei olla puhuttu, tai ainakaan tietääkseni Jii ei ole äidilleen puhunut tilanteestamme. Kyllähän se jotain epäilee. Mutta hei, tähän väliin mun pitää kysyä teiltä. Tarkoittaako se, että jos anoppilassa on hätätapauksia varten vara-avain, sillä tullaan ilmoittamatta toisen kotiin ja siivotaan?? Siis no, eihän mua nyt niin vituttaisi muuten jos joku soittaa ovikelloa ja sanoo "hei, sulla taitaa olla vähän väsynyt olo. otahan kuppi kaakaota, mene lepäämään. mä siivoan." Mutta että anoppi tulee ilmoittamatta siivoamaan minun kotiani?!!?
Mä makaan Ässän huoneessa ja olen koneella. Levitin malliksi kemian kirjan viereeni ja haen nyt innokkaasti tietoa syövyttävistä metalleista. Or not.

Tämä tästä vielä puuttui.
Pakko mennä tupakalle.

Ai niin. Se piti vielä mainita.
Soitin tänään mielenterveysklinikalle. Yritin tavoittaa edellistä "terapeuttiani", muttei hän enää ole tällä paikkakunnalla. Juttelin sijaisen kanssa ja selitin suurpiirteittäin ongelmani; "olen käynyt noin puoli vuotta sitten siellä puhumassa. olin aika masentunut, parisuhteessa ongelmia. nyt tilanne mennyt siihen pisteeseen että asumusero on käsillä. helpottaisi puhua jollekin." ja näin.
Huomenna aamulla menen sinne, heti kahdekstalta.
Toivottavasti se on mukava tyyppi. Se edellinen ainakin oli. Ymmärsi hyvin minua ja mielipiteitäni, ei tuominnut vaikka kerroin tästä tilanteesta ihan rehellisesti. Vaikka sekin vei aikaa ennen kuin uskalsin kertoa miten huonosti asiat oikeasti oli.
Mutta näillä eväillä.. Nyt sinne röökille.

"ensimmäinen" kohtaaminen

Näin tänään Jiin ensimmäistä kertaa riitamme jälkeen kasvokkain.
Meni se ihan hyvin. Tai no, hiljaahan me suurimman osan ajasta olimme. Jotain pientä keskustelimme, lähinnä Ässästä. Ässä siinä leikki isänsä kanssa ja kävin mutkan heittämässä siskoni kaverinsa luokse, hyvin olivat touhunneet ja Jii oli jopa pannarin tehnyt. En tiedä mitä se oli, muttei se ainakaan tuntunut sellaiselta ns. hyvittely-yritykseltä. No anyway, thats not the point.
Mun oli todella vaikeaa olla Jiin lähellä. Mä niin halusin koskea sitä, suudella ja sanoa miten pahalta musta tuntuu. Mutta mä uskon että se tietää sen sanomattakin.
Kyllä mä sitä halasin. Se tuntui niin hyvältä ja samalla niin pahalta. Mä halusin jäädä siihen, pyyhkiä kaikki pahat asiat mielestäni ja olla siinä. Jii herkistyi, en ihmettele. Mä sanoin että jospa tämä tästä selviintyy.
Toivon etten anna sille "liikaa toivoa". Kyllähän mä haluisin ja kuvittelen että joskus sen kanssa jatkan elämää yhdessä, saman katon alla.. Mutta joskus tulevaisuudessa, jos se saa asiansa kuntoon, mutten halua nyt ajatellakaan mitään sellaista. Se joskus tulevaisuudessa on niin häilyvä käsite, etten tahdo päästää sellaista edes mieleeni. Mun pitää nyt ajatella selkeästi Ässää ja itseäni. Tilanne on ollut ja on kuitenkin sen verran vakava, etten voi palata.
Kun siskoni soitti, meidän oli Ässän kanssa aika lähteä. Kun puhelin soi, tunnelma muuttui heti tiukemmaksi, tiukemmaksi kuin se ehti olla koko tapaamisen aikana. Molemmat tiesi että nyt me menemme pois. Ei jäädä kotiin yöksi. Jii sanoi että voimme olla siellä yötä, hän voisi nukkua sohvalla.. Mutta ei, ei se onnistu. Toivottavasti Jii nyt ymmärtää ettei asia ole niin yksinkertainen. Laitoin Ässän autoon ja polttelin tupakan Jiin kanssa. Oltiin hiljaa. Halasin sitä. Jii itki. Itki ja tärisi. Minä tärisin ja yritin niellä kyyneleitä. "Pärjäätkö sinä?" sanoin. Pientä nyökkäystä ja kyllä kai. "Sä oot tärkeä meille." Ja niin mä lähdin. Ja jätin Jiin yksin, meidän talon kuistille. Mä tunsin itseni hirviöksi.

Menneisyydestä + Jii & Ässä.

Jii ja minä tavattiin ja rakastuttiin 2003. Jii oli komea ja huumorintajuinen ja tulimme hyvin juttuun. Vietimme kaiken ajan yhdessä ja mitään pahaa ei ollut olemassakaan.

Alkoi tulla ongelmia. Kireät välit anoppilan kanssa nakersi myös meidän suhdettamme. Valheet satuttivat meitä, ja heikensi luottamusta toisiimme. En jaksanut. Vittuiltiin puolin ja toisin. Mä varmaan ärsytin, haukuin ja tein kaikkeni saavuttaakseni.. niin, en tiedä mitä. Tuntuu, näin myöhemmin ajatellen että kun huomasin asioiden menevän päin persettä, ajoin sitä eteenpäin ja sain syyn lähteä pois. Erosimme. Joimme ja riehuimme olimma tahoillamme. Jii tuli monesti kännissä meille, pyysi anteeksi ja halusi palata yhteen. Ja minä nauroin sille. En todellakaan katselisi tuollaista. Vaikkei asiat edes kauhean huonosti olleetkaan.
Palasimme yhteen. Emme halunneet olla erossa, se oli naurettavaa, rakastimmehan toisiamme. Ja taas kaikki oli hyvin.

En muista milloi Jii ensi kerran löi minua.
Olin järkyttynyt. Miten se voi lyödä minua?? Naista jota rakastaa ja jonka kanssa tahtoo elää elämänsä loppuun asti?? Halusin pois, kauas, heti. Jätän kaiken taakseni, ja sitä kusipäätä en tahdo nähdä enää ikinä.
Jii itkee, pyytää anteeksi, rukoilee minua takaisin, vannoo ettei enää ikinä.
Ja minä uskon. Itken ja sanon rakastavani. Ja kaikki on taas hyvin.

Hän on herrasmies. Hän on todella kiltti ja ihana, vie minut ulos syömään ja elokuviin, ostaa lahjoja. Kaikki on oikein hyvin. Unohdimme koko asian. Jos joskus se tuli mieleeni, ajattelin että se oli vaan... vaan.. joku ihme kerta. Ei edes mainitsemisen arvoinen, erehdys mikä ei tapahdu enää ikinä.

Ja sitten se tapahtui taas. Sama rinki toistui, eri syistä se tapahtui. Niistä en puhu, ne eivät ole tärkeitä. Koska mikään teko tai sana ei ole niin painava että sen takia pitäisi lyödä. En tiennyt mitä olin tehnyt väärin, vai olinko tehnyt mitään? Ehkä syy ei olekaan minussa. Ehkä olen ihan normaali. Ehkä Jiillä on jotain ongelmia, huolia..

Asiat meni paremmin. Oli pitkä aika ettei mitään tapahtunut. Kaikki oli hyvin. Ehkä pari eroa/taukoa ja kunnon keskustelut sekä ikävä puhdisti ilmaa. Menimme kihloihin ja tulin raskaaksi. Raskausaika sujui ihan hyvin. Jii palvoi massuani ja olimme onnellisia.

Ja sitten, joulukuun alussa sain pojan. Ässä oli helppo lapsi, mutta jatkuvat korvatulehdukset ja miehen töissäolo masensi minua. Mutta sain apua ja selvisin siitä. Nyt Ässä odottaa innolla kaksivuotispäiviään sekä joulua. Millainenhan joulu tästäkin tulee.. *huokaus* Jii on hyvä isä. Ja Jii merkitsee Ässälle koko maailmaa. Toivottavasti Jii ymmärtää että teen tämän juuri Ässän takia. Jotta meillä kaikilla olisi hyvä olo.

Mutta, pyrin elämään päivän kerrallaan ja tässä hetkessä. Kaikki on vielä auki. Pystyn Jiin kanssa juttelemaan nyt, ja olisi tarkoitus nähdä tänään ja jutella. Ja Ässä pääsee leikkimään Jiin kanssa.

Mulla on sitä miestä niin ikävä.. *huokaus*

Ei jaksa, ei haluta.

Väsyttää.
Ei oikein osaa vielä käsittää koko asiaa. Olenko minä todella lähdössä? Mä en vaan löydä mitään muuta ratkaisua tähän. Ollaan yritetty. Ollaan tapeltu, pyydetty anteeksi ja palattu kotiin, oltu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kunnes se tapahtuu taas, ja taas ja taas ja taas.
Kun mä kuulin että mun isä oli lyönyt äitiä, mä vannoin ettei kukaan mies ikinä löisi mua, tai ainakin sen että ensimmäinen kerta on myös viimeinen. Ihmettelin miten ne naiset, jotka ovat väkivaltaisessa suhteessa, eivät muka voi lähteä siitä pois. On lapsia ja yhteinen asuntolaina ym. Mutta pitäähän se nyt perkele lähteä jos ottaa päivittäin pikkuasioista turpaansa. Säälin heitä, ajattelin. Kunnes minusta tuli yksi heistä.

Mä huomaan täriseväni aina kun ajattelen tätä asiaa. Se tuntuu pahalta. Kurkussa on pala joka ei lähde pois, ja se sattuu.

Onneksi minulla on ystäviä. Ystävät auttoivat minut pois kotoani, ystävät auttoivat Jiitä. Jos kaikki tietäisivät, joku voisi sanoa ettei Jii ansaitse apua. Vaan hänen pitäisi joutua linnaan, ottaa itse turpaansa.
Ei minusta. Mitä se auttaa? Muuta kuin katkeroittaa ja satuttaa lisää, lisää ongelmia ja huolia? Mä tiedän etten ole velvollinen mihinkään, ettei Jiin terveys ja hyvinvointi ole, perjaatteessa enää minun ongelmani, kaiken sen jälkeen mitä hän teki. Mutta mä teen kaikkeni jotta Jii saa elämänsä raiteilleen. Kyllähän mä sitä aina tulen rakastamaan.

Ei koskaan enää.

Joka paikkaan sattuu. Ei pysty vieläkään kunnolla kävelemään, saati istumaan. Verkkokalvolle palanut kuva kelaa edestakaisin viime yön tapahtumia.
Mä mietin mitä pahaa mä taas tein. Miksei se lopettanut, vaikka itkin ja rukoilin. Mä olin tottunut tuohon tunteeseen, ei tää ollut ensimmäinen kerta. Mutta nyt mua pelotti enemmän kuin koskaan ennen. Kun katsoin silmiisi, en nähnyt tippaakaan miestä johon rakastuin yli kuusi vuotta sitten. Ja se löi kirjaimellisesti ajatuksen tajuntaani; jos täältä pääsen pois, en enää tänne palaa.
Ja niin mä pääsin pois, menin turvaan, itkin ja tärisin. Tärisin kivusta, pahasta olosta ja heikotuksesta, tärisin pelosta.
Ajatukset harhaili kuin sumussa, ei missään ollut mitään järkeä.
Mua pelotti, pelottaa vieläkin tosi paljon. Mä en tiedä mikä mua odottaa, miten mä tästä selviän. Jaksanko mä lähteä kulkemaan tätä matkaa ilman sinua? Jaksanko toivoa itselleni parempaa elämää, sellaista minkä ansaitsen?

En tiedä mitä tapahtuu nyt, mutta yksi asia on varma.
Mua ei lyödä enää koskaan.