"ensimmäinen" kohtaaminen

Näin tänään Jiin ensimmäistä kertaa riitamme jälkeen kasvokkain.
Meni se ihan hyvin. Tai no, hiljaahan me suurimman osan ajasta olimme. Jotain pientä keskustelimme, lähinnä Ässästä. Ässä siinä leikki isänsä kanssa ja kävin mutkan heittämässä siskoni kaverinsa luokse, hyvin olivat touhunneet ja Jii oli jopa pannarin tehnyt. En tiedä mitä se oli, muttei se ainakaan tuntunut sellaiselta ns. hyvittely-yritykseltä. No anyway, thats not the point.
Mun oli todella vaikeaa olla Jiin lähellä. Mä niin halusin koskea sitä, suudella ja sanoa miten pahalta musta tuntuu. Mutta mä uskon että se tietää sen sanomattakin.
Kyllä mä sitä halasin. Se tuntui niin hyvältä ja samalla niin pahalta. Mä halusin jäädä siihen, pyyhkiä kaikki pahat asiat mielestäni ja olla siinä. Jii herkistyi, en ihmettele. Mä sanoin että jospa tämä tästä selviintyy.
Toivon etten anna sille "liikaa toivoa". Kyllähän mä haluisin ja kuvittelen että joskus sen kanssa jatkan elämää yhdessä, saman katon alla.. Mutta joskus tulevaisuudessa, jos se saa asiansa kuntoon, mutten halua nyt ajatellakaan mitään sellaista. Se joskus tulevaisuudessa on niin häilyvä käsite, etten tahdo päästää sellaista edes mieleeni. Mun pitää nyt ajatella selkeästi Ässää ja itseäni. Tilanne on ollut ja on kuitenkin sen verran vakava, etten voi palata.
Kun siskoni soitti, meidän oli Ässän kanssa aika lähteä. Kun puhelin soi, tunnelma muuttui heti tiukemmaksi, tiukemmaksi kuin se ehti olla koko tapaamisen aikana. Molemmat tiesi että nyt me menemme pois. Ei jäädä kotiin yöksi. Jii sanoi että voimme olla siellä yötä, hän voisi nukkua sohvalla.. Mutta ei, ei se onnistu. Toivottavasti Jii nyt ymmärtää ettei asia ole niin yksinkertainen. Laitoin Ässän autoon ja polttelin tupakan Jiin kanssa. Oltiin hiljaa. Halasin sitä. Jii itki. Itki ja tärisi. Minä tärisin ja yritin niellä kyyneleitä. "Pärjäätkö sinä?" sanoin. Pientä nyökkäystä ja kyllä kai. "Sä oot tärkeä meille." Ja niin mä lähdin. Ja jätin Jiin yksin, meidän talon kuistille. Mä tunsin itseni hirviöksi.