Ei koskaan enää.

Joka paikkaan sattuu. Ei pysty vieläkään kunnolla kävelemään, saati istumaan. Verkkokalvolle palanut kuva kelaa edestakaisin viime yön tapahtumia.
Mä mietin mitä pahaa mä taas tein. Miksei se lopettanut, vaikka itkin ja rukoilin. Mä olin tottunut tuohon tunteeseen, ei tää ollut ensimmäinen kerta. Mutta nyt mua pelotti enemmän kuin koskaan ennen. Kun katsoin silmiisi, en nähnyt tippaakaan miestä johon rakastuin yli kuusi vuotta sitten. Ja se löi kirjaimellisesti ajatuksen tajuntaani; jos täältä pääsen pois, en enää tänne palaa.
Ja niin mä pääsin pois, menin turvaan, itkin ja tärisin. Tärisin kivusta, pahasta olosta ja heikotuksesta, tärisin pelosta.
Ajatukset harhaili kuin sumussa, ei missään ollut mitään järkeä.
Mua pelotti, pelottaa vieläkin tosi paljon. Mä en tiedä mikä mua odottaa, miten mä tästä selviän. Jaksanko mä lähteä kulkemaan tätä matkaa ilman sinua? Jaksanko toivoa itselleni parempaa elämää, sellaista minkä ansaitsen?

En tiedä mitä tapahtuu nyt, mutta yksi asia on varma.
Mua ei lyödä enää koskaan.