Ei jaksa, ei haluta.

Väsyttää.
Ei oikein osaa vielä käsittää koko asiaa. Olenko minä todella lähdössä? Mä en vaan löydä mitään muuta ratkaisua tähän. Ollaan yritetty. Ollaan tapeltu, pyydetty anteeksi ja palattu kotiin, oltu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kunnes se tapahtuu taas, ja taas ja taas ja taas.
Kun mä kuulin että mun isä oli lyönyt äitiä, mä vannoin ettei kukaan mies ikinä löisi mua, tai ainakin sen että ensimmäinen kerta on myös viimeinen. Ihmettelin miten ne naiset, jotka ovat väkivaltaisessa suhteessa, eivät muka voi lähteä siitä pois. On lapsia ja yhteinen asuntolaina ym. Mutta pitäähän se nyt perkele lähteä jos ottaa päivittäin pikkuasioista turpaansa. Säälin heitä, ajattelin. Kunnes minusta tuli yksi heistä.

Mä huomaan täriseväni aina kun ajattelen tätä asiaa. Se tuntuu pahalta. Kurkussa on pala joka ei lähde pois, ja se sattuu.

Onneksi minulla on ystäviä. Ystävät auttoivat minut pois kotoani, ystävät auttoivat Jiitä. Jos kaikki tietäisivät, joku voisi sanoa ettei Jii ansaitse apua. Vaan hänen pitäisi joutua linnaan, ottaa itse turpaansa.
Ei minusta. Mitä se auttaa? Muuta kuin katkeroittaa ja satuttaa lisää, lisää ongelmia ja huolia? Mä tiedän etten ole velvollinen mihinkään, ettei Jiin terveys ja hyvinvointi ole, perjaatteessa enää minun ongelmani, kaiken sen jälkeen mitä hän teki. Mutta mä teen kaikkeni jotta Jii saa elämänsä raiteilleen. Kyllähän mä sitä aina tulen rakastamaan.