terapian jälkeen + tutkimista

Tulin juuri terapiasta.
Nainen oli mukava. Kuunteli ja neuvoi. Oli kivaa vaan puhua jollekin, esittää omia mielipiteitäni asiasta ja miettiä ääneen mitä tekisin. Jutustelimme siis tälläisii perushommia; kuka olen, mitä teen ja sitten tästä tilanteesta; milloin, miten ja kenties miksi sekä miten tästä eteenpäin?
Mä sain voimia lisää. Musta tuntui hyvältä kun terapeutti sanoi että "ei ole kirjoihin kirjoitettu ettei väkivaltainen ihminen voi muuttua." Eihän se olekaan. Harmittava tosiasia vaan on, että se on niin pieni prosentti mikä väkivaltatarinoista päättyy hyvin. Harmittavan pieni. Ja minulla on huono tuuri, joten en tiedä saanko itseni siihen prosenttiin mahtumaan.

Minua myös ärsyttää. Kerroin tosiaan äidille ja siskolle tästä tilanteesta. Mutta tuntuu etten saa heiltä sen kummemmin mitään tukea. Molemmat on sitä mieltä tietysti ettei takaisin suhteeseen missään nimessä ja sitten jos jotain Jiin pärjäämisestä puhun niin tulee tyyliin "se ei ole sinun vastuullasi/sinun ongelmasi.." takaisin. No, eihän se olekaan. Mutta, tunnen ja tiedän olevani osasyyllinen tähän tilanteeseen. Olenhan minä jotain tehnyt, mikä saa Jiin naksahtamaan.
Miksei kukaan ymmärrä että mun pitää myös auttaa Jiitä jotta saisin luottamusta siihen ja että voisimme tulla toimeen jollakin tasolla elämässä?

Olin tulossa terapiasta tänne kämpille, mutten päässytkään suoraan. Heh, kyllä vain. Rakas anoppini auto oli pihassa. Käsijarrulla ja runsaalla ratin pyörittelyllä sain auton muutettua viime hetkellä suuntaansa, ennen kuin se meni pihaan. Ajoin tien päähän toisen auton taakse ja kirosin. Soitin Jiille; meinasiko se olla siellä pitkään? no soita sitten kun se lähtee. Sitten odotin. Muutaman, oisko kymmenen minuutin kuluttua Jii soitti ja tulin tänne.
Siis niin raivostuttavaa ettei ole tosikaan.. >:( Pitää kysyä Jiiltä se vara-avain ja antaa se kaverille, vaikkei ne asu niin lähellä kuin anoppi, on ainakin pienempi todennäköisyys että niiden kanssa tulisi samanlaisia ongelmia.

Soitin sossuunkin. Tänään saadaan toimeentulotukea. Whipii, pääsee ruokakauppaan. Joo, no saadaan laskut maksettua ja syötyä, ettei meidän elämä mitään kovin hohdokasta ole, taloudellisestikaan. Mutta on mukava päivä kun tietää että pääsee kauppaan.

Kävin myös vuokranantajan luona. Selitin suurpiirteisesti (olen muuten alkanut käyttää tuota sanaa paljon. :D) mikä on tilanne; meillä on tilanne, joka on täysin auki, mutta on mahdollisuus että muutamme erilleen. Kyselin siis asuntotilannetta. Hän sanoi että jos minä muutan lapsen kanssa, yksiö kannattaa jättää heti mielestä, koska tulisin hulluksi siellä pienessä kämpässä. Olen täysin samaa mieltä. Tilanne ei näytä hirveän hyvältä nyt, mutta sovimme että me rauhassa Jiin kanssa juttelemme ja joulukuun ensimmäisellä viikolla käyn uudelleen katsomassa tilannetta.
En ole sanonut Jiille vielä että kävin siellä. En tiedä miten se suhtautuu. Pettyyhän se, varmasti. Vaikka se tietää ettei viime yö muuta tätä tilannetta mitenkään. Sen täytyy tietää että mulla ei ole vaihtoehtoa tässä. Olisko se sitten parempi jos jään tänne, ja kaikki olisi hyvin, eli siis Jii ei minulle pahaa tekisi ym. Mutta minä pelkäisin koko ajan, varoisin mitä sanoisin, myöntyisin kaikkeen ja tekisin kaikkeni etten pahoita toisen mieltä. Kulkisin koko ajan varpaillani ym ym. Eihän siitä tule helvettiäkään. Toivon että Jii ymmärtää sen. Eihän sen tarvitse olla hirveää jos asutaan eri osoitteessa. Ja pakko on tehdä niin, Ässän takia. Mun pitää alkaa ihan alusta keräämään luottamuksen sirpaleita. Ja tahdon kerätä ne kaikki, vaikken tiedä varmaksi saako niitä koskaan kasattua yhteen.